Se ei mee pois.

Se ei mee pois.

Sen piti olla aivan tavallinen tapaaminen. Kohdataan. Nähdään. Kirjastossa, museossa, S-Marketissa, Siwassa, koulun pihassa, viinilasin äärellä. Kysytään kuulumiset, kerrotaan kuulumiset. No, tiedäthän sinä. Töissä vähän rankkaa. Juu, olen kuullut, että se jätti miehensä. Ei, en katsonut Idolsia, mutta BB-taloa senkin edestä.  Joo, lapset nyt ovat olleet, mitä ovat. Arkea, perusarkea. Kävin pari kertaa pilateksessa ja käsityökerhossa, jätin sitten kesken. Kun on kaikki niin kamalan rankkaa.

Se tavallinen tapaaminen.

"Minä olen saanut huonoja uutisia", sinä aloitit.

Kyllä minä jo vähän tavallaan arvaan. Noin sanotaan silloin, kun...on kyse jostakin muusta, kuin lomautuksesta. Tai eläkeputkeen pääsemisestä.

Salamana se kaikki välähtää mielessäni. Kuulen ambulanssin hälytysäänen - kuka minun rakkaistani? Luen lehdestä kuolinilmoituksen - vainaja voisi olla ikäiseni. Valvon yöllä, kun uni ei tule - miettien ja peläten, että jos seuraavassa lehden lööpissä on minun mieheni, minun lapseni katoamisilmoitus. Jos jotain käy? Entä, jos jotain käy? Kuka antaa anteeksi kaiken nurkumiseni, valittamiseni, suuttumiseni?

Onneksi on se arki. Muutenhan olisin tullut hulluksi jo ajat sitten. Joskus on ilahduttavan ihanaa elää pienessä kuplassaan.

Minä en tiedä, mitä minä sanoisin sinulle. Sanon sen ääneen, ja alan itkemään. En tiedä, mitä sinä haluaisit; sanoja, tsemppaamista, hiljaisuutta, mitä?

Mitä minä ajattelisin ja tekisin sinun asemassasi? Saisinko jostain ihan hurjasti taistelutahtoa, luottaisin huomiseen? Leipoisinko pakastimet täyteen, puhuisin vaihtoehdoista avoimesti? Jaksaisiko minua enää naurattaa toisten kommellukset ja vitsit? Haluaisinko olla minä, vai se huono uutinen? Tulisiko minua kohdella omana itsenäni, huonona uutisena, vai omana itsenäni, jolla on huonoja uutisia?

Jokainenhan meistä on omanlaisensa. Minä kuulun itkijänaisiin - tosin sen puolen paljastan aika harvoille. En ole tsemppaajatyyppiä ollenkaan. Mutta kaiketi itkijänaisellekin on paikkansa?

Tämä ei ole siis saattohoitohoitajan kirjoitus. Tätä ei ole kirjoitettu mistään ammatillisesta näkökulmasta. Tämä ei ole vaimon, äidin, tyttären, ystävän kirjoitus. Tämä on sellaisen ihmisen kirjoitus, joka on jäänyt sanoja vaille vaikeassa tilanteessa, eikä haluaisi ajatella omalle kohdalleen samaa. Mutta kun se ei mee pois.

"Ilta lyö huoneeseen auringonlaskun.
Teepannu herättää äänellä sun.
Ei haihdu kuvasi pois.

Taivas kumartuu kattojen ylle.
Lammikoissa täysikuu, jalat mua vie,
Ja kasvot vieraat taas susta muistuttaa.
Kuulen sanasi taas, sydän pysähtyy.


Se ei mee pois,
Puistoissa ja katujen kulmilla.
Se ei mee pois,
Museoissa ja kirjakaupoissa.
Ei mee pois,
Kuljin kanssasi katuja pitkin,
Suutelin ilmaa ja yksin itkin.

Viinilasi lämmittää. Puheensorinaa,
Antaa sen selittää. Sanat katoaa,
Ja kasvot vieraat taas susta muistuttaa.
Kuulen sanasi taas, sydän pysähtyy.




Se ei mee pois,
Ei haihdu kuvasi pois.
Se ei mee pois,
Kuulen sanasi taas.
Ei mee pois,
Kuljin kanssasi katuja pitkin,
Suutelin ilmaa ja yksin itkin.

Kasvot vieraat taas susta muistuttaa.
Kuulen sanasi taas, sydän pysähtyy."


Ps. En ole koskaan voinut sietää tätä laulua. Eikä sen pointti ole varmasti vieläkään avautunut minulle. Mutta se ajatus - kuolema - ei mee pois. Tai menee se joskus. Tai ainakaan siitä ei puhu kenellekään. Pitää sisällään.

Paska Mutsi

Paska Mutsi

Paskasta Mutsista on tullut jo legenda eläessään samanhenkisten äiti-ihmisystävieni kesken. Kilpaillaan vähän tuolla Facebookissa, että miten ansaitaan eniten Paska Mutsi-pisteitä, tai Hyvä Äiti-pisteitä. Jälkimmäisen kilpailun osalta on vähän hiljaista pidellyt.

Äitiys on niin julmetun raskas prosessi. Koko raskausaika on silkkaa saavuttamista. Kenellä kohoaa sokerit, kenellä verenpaineet. Kuka lihoo eniten, kuka oksentaa eniten. Synnytyksen unohdan tässä kohtaa kokonaan. Mutta kukapa yltää entisiin mittoihinsa heti synnytyksen jälkeen? Kuka on Hehkeä Äiti? Kuka imettää eniten ja parhaiten? Kuka harrastaa vauvahierontaa, vauvauintia. vauvamuskaria?

Vauvakin kasvaa. Kuka käy eniten päiväkerhoissa ja avoimissa päiväkodeissa meikattuna ja tukka hyvin kertomassa, miten ihanasti meidän Nico-Juulia ja Alexandra-Miiccael osaavat taapertaa, laulaa, leikkiä ja askarrella. Nyt kun tuli tuo askartelu mainittua, niin toki he askartelevat. Leipovat. Lukevat. Harrastavat.

Sitten on se päiväkoti. Ja eskari. Kenellä on aina hanskat ja pipot tallessa, kurikset puhtaina, reppu pakattuna uuteen tarhapäivään? Kuka tekee lapsilleen säännöllisesti täitarkastuksia? Kenen lapsella on ihan parhaat kaverisynttärit? Kenen äiti leipoo eniten ja parhaiten kaikkiin myyjäisiin? Onko hyvissä ajoin täytetty varhaiskasvatussuunnitelma?

Kouluikä. Onko kirjat päällystetty? Harrastaahan lapsesi suunnistusta, jumppaa, telinevoimistelua, futista, jääkiekkoa, ratsastusta, kokkikerhoa? Osallistuvathan vanhemmat harrastuksiin, kuljetuksiin, vanhempainiltoihin, vanhempainyhdistyksiin?

Kotityöt. Oi miten ihanaa, kun kaikki osallistuvat. Ilomielin, riemuiten!!! Jokainen vie likavaatteensa kodinhoitohuoneeseen, jokainen tyhjentää tiskikoneen, jokainen osallistuu ruuanlaittoon. Ihanasti on kotityölista jääkaapin ovessa ja jokaiselle siihen merkityt tehtävät. Ja jokainen saa tarran, kun se tehtävä on tehty. Ja miksi ei olisi?

Onneksi nykyäidillä on uusi kanava: SOME. Sitä kautta voi jakaa kaikkia ihania Meidän perhe-lehden tai jonkun viisaan kolumnistin ajatuksia siitä, kuinka olla Hyvä Äiti. Kuinka ei kannata aamupimeällä jättää lasta päiväkotiin ängettyään hänelle ensin juuri ne sukkahousut, joita lapsi ei halua. Olisi pitänyt kauniisti neuvotella ensin. Hyvä Äiti ei milloinkaan syötä lapsilleen kananugetteja, eikä hänen lapsiensa reissuvihkoissa ole milloinkaan ikäviä asioita. Tämän kaiken voi kertoa Facebookissa. Jokainen poikkipuolinen sana on kateellisten panettelua.

Paska Mutsi kertoo Facebookissa ja elävässä elämässä suorin sanoin kaiken sen, mitä haluaakin kertoa. Hän raivoaa, väsyy, itkee. pyytää anteeksi, katuu, harmistuu, suree. Hän ei askartele. Harrasta. Leipoo ne pakolliset. Hän ei jaksa jakaa Facebookissa kaikkia ihania asiantuntijoiden kasvatusohjeita, koska ei niistä mitään hyötyä kuitenkaan ole, ja koska ei niitä kuitenkaan noudattaisi.

Paska Mutsi rakastaa kuitenkin lapsiaan. Niin, että se sydäntä raastaa. Kukaan ei syvemmin tunne huonouttaan, kuin Paska Mutsi itse. Jos ei muuta Paska Mutsi lapsilleen opeta, niin sen, kuinka raadollisen rakasta ja raskasta elämä on. Riemujen rikkaus ja surujen summa.

Toiseuden tunne.

Kyllä minä sen muistan. Olin alle kaksivuotias, kun makasin sellaisessa sairaalan pinnasängyssä. Pienet käteni oli sidottuina sängynlaitoihin. Nieluun koski. Itkin äitiä ja isiä.
Myöhemmin näille muistikuvilleni eräs psykologi tuhahti naurellen. Lapsen ensimmäiset, pysyvät muistot vaativat vähintään kolmen vuoden iän. Kaikki ennen sitä perustuu vain siihen, mitä sinulle on kerrottu. Ja sitten olet vain nähnyt jotain painajaista, jolla ruokit tätä ns. muistoasi.
Blaah, blaah. Ei minulle mitään kerrottu. Tiesin toki jo pienestä pitäen, että synnyin suulakihalkiolapsena, ja halkio korjattiin Helsingissä sairaalassa. Mutta kukaan ei koskaan - syistä joita en halua tässä eritellä - kertonut minulle, että käteni sidottiin kiinni. Tämän sain selville vasta myöhemmin, aikuisiällä, kun ryhdyin tätä muistojälkeäni selvittämään. Silloin sidottiin halkiokorjatun lapsen kädet kiinni, ettei hän koskettelisi leikkaushaavaa käsillään.

En minä sitä sano, että siitä se ensimmäinen kokemus toiseuden tunteesta olisi syntynyt. Ehkä siitä jäi jokin pieni häivähdys sieluun; yksinäisyydestä, avuttomuudesta, kajoamisesta. Kajoamisesta, vaikka tarkoitus olikin hyvä.

Kaiketi ne varhaislapsuuden leikkikenttäkokemukset, hiekkalaatikkokokemukset, eskarikokemukset ja sen jälkeen koulumaailmakokemukset vahvistivat sitä toiseuden tunnetta. Tai ehkä annoin niiden vahvistaa. Koska ehkä se oli niin kirjoitettu minuun: toiseuden tunne.

Sitä ei varmastikaan ymmärrä sellainen, joka on aina kokenut kuuluvansa joukkoon. Tai joka ei ole aina kokenut kuuluvansa, mutta on saanut jostain itsetuntoa, korjaavia kokemuksia tai eväitä sille, että on myöhemmin saanut kokea kuuluvansa joukkkoon. Tai sitten on sellaisia, jotka eivät kuulu, eivätkä haluakaan kuulua; he löytävät paikkansa jotenkin toisin. He saavat jonkin diagnoosin, ja heillä on oikeasti sen kanssa ihan hauskaa. Tai sitten he liittyvät Greenpeaceen, jonka jälkeen on niin vahva, että aivan sama. Tai he pääsevät muusikoiksi, taiteilijoiksi, näyttelijöiksi. Edelleen aivan sama - paitsi, että siten tienaa myöskin.

Sitten on niitä, että vaikka kuinka joku sanoisi, joku toteaisi, joku ottaisi mukaan, joku hymyilisi, joku kutsuisi, joku kehuisi, vaikka kuinka joku tekisi mitä, se toiseuden tunne ei katoa. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että tällaisissa tapauksissa se toiseuden tunne haluaa ihmisten joukkoon. Haluaa olla hyväksytty. Saattaa olla porukan humoristi, empaattinen, herkkis tai hullunrohkea. Häntä saatetaan pitää itsevarmana, häntä saatetaan ihailla - tai mikä pahinta - suhtautua neutraalisti. Ei, ei sentään. Ei neutraalisti.

Se on pohjaton kuilu, eikä sitä kukaan tiedä paremmin, kuin toiseuden tunteen kumppani, sisarukset tai läheiset ystävät. Ja tietysti se toiseuden tunne itse.

Juha Tapio kuvailee ehkä kaikista parhaiten ja kauniimmin toiseuden tunteen. Sitä hän ei ehkä tosin ajatellut, kun hän kirjoitti seuraavan laulunsa:

Haihtunut on aamukaste nousuun auringon
Hereillä jo linnut, puut ja pihanurmi on
Kämmeneeni kerään hiuksiaan ja palmikoin
Niin hellästi ja taitavasti kuin sen tehdä voin...

Hän hiljaisuutta kantaa, sanatonta huntuaan
Syntymästään saakka, toinen tosi katseessaan
Joskus, niin kuin nytkin, aivan kuin hän tässä ois
Silmänräpäyksen ja kääntyy taas jonnekin ja pois...

Illan lämmössä hän istuu avoimella ikkunalla
Keinuu hiljaa, kaukaisuuteen katsoo laulamalla
Sanattoman laulun niin kuin toiseen maailmaan
Josta saapunut hän tänne, hetkeksi on vaan
Aurinko ei laske, ei laske milloinkaan...

Säälimättä surmaa syksy kesän lyhyen
Saapuu kevyt lumi hellästi sen peitellen
Aamu jokainen, jonka kanssaan nähdä saan
Ja niiden kirkkaus soi kiitosta, kiitosta soi vaan...

Illan lämmössä hän istuu avoimella ikkunalla
Keinuu hiljaa, kaukaisuuteen katsoo laulamalla
Sanattoman laulun niin kuin toiseen maailmaan
Josta saapunut hän tänne, hetkeksi on vaan
Aurinko ei laske, ei laske milloinkaan...

Homoähky.

Kyllähän minä nyt toki homoja tiesin. Antonio Flores, Niko Saarinen, Adam Lambert ja sitten sieltä lähikaupan kassalta ihan varmasti se yksi tyyppi. Tyttöjen kanssa aina tuli säännöllisesti huokailtua, miten ihania ne homot ovat. Facebookissakin piti peukuttaa jokaikistä homouutista.

Se oli sellainen kylmä, luminen helmikuun päivä, kun sitten heteropariskuntana soitimme homopariskunnan ovikelloa. Sanoin miehelleni, että nyt olet sitten ihan normaalisti. Että nyt olisi tärkeintä olla ihan luonnollinen, ja pitäisi olla muutenkin ihan kuin ei oltaisikaan.
Olin niin varautunut siihen, että siellä olisi se sisustus ollut suoraan, kuin Paanasen Markolta. Ruusut maljakossa, servetit sävysävyyn, katkaraputäytteiset croisantit ja skumppa jäähtymässä. Homokotiinhan tässä oltiin herran jestas menossa.
No. Koti olikin ihan normikoti - mitä ikinä se tarkoittaakaan. Siwasta oli kuulemma pikaisesti haettu donitseja, ja ihan tavallisella kahvinkeittimellä keitettiin kahvit. Ja kyllä me minusta kovasti oltiin ihan normaalisti, ja ennen kaikkea niin, kuin ei oltaisikaan.
Meillä ainakin oli ihan tosi kivaa, ja juttua riitti laidasta laitaan. Parhaiten mieleeni jäi, kun sanoin Päivi Räsäsen olevan väärässä siinä, että homoudesta koituisi tunne-elämän kipua. Että kyllä sitä tunne-elämän kipua tuppaa olemaan heteroillakin. Ja se homo totesi siihen, että mitä, eikö se olekaan homojen yksinoikeus.

No, nyt vakavoidutaan. Homoähky on vallannut Suomen. Niitä homoja tulee joka tuutista. Aina, kun avaat netin, television tai lehden, niin siellä niitä homoja on. Joku suutelukampanjakin piti ihan järjestämällä järjestää. Arhinmäen Paavokin häpäisi meidät, kun liehutti sateenkaarilippua urheilutapahtumassa. Niin että kyllä tämä homostelu saisi jo riittää. Emmehän me heterotkaan joka käänteessä toitota, että kylläpä me nyt olemme sitten heteroita. Ja täytyyhän sitä perinteistä parisuhde- ja perhemallia puolustaa! Kohta muuten toteutuu se kauhuskenaario: voi naida vaikka lampaan. Ja kuka niitä lapsiraukkojakaan ajattelee? Touhutkoon miehet makuuhuoneissaan, mitä touhuavat. Kunhan pysyvät siellä makuuhuoneissaan.

Homous on varmasti muotia nyt, kun ensimmäisen kerran se saa olla sitä. Historia, vieläpä lähihistoria kertoo karua kieltään: vuoteen 1971 homoseksuaalisuus oli rikos, ja vuoteen 1981 se oli sairaus. Jos nuori homo halusi löytää omille tunteilleen jonkin termin, sanan, se löytyi tautiluokituksesta. 1990-luvulta muistan oman terveydentiedon tuntini, kun asia kuitattiin opettajan taholta näin: "Homot homoilee keskenään ja niille bi-seksuaaleille sitten kelpaa kaikki."
En rohkenisi vannoa, että asenteissa olisi vielä läpimurtoa saatu aikaiseksi. Yhä vieläkin on opettajasta kiinni, kuinka hän selittää oppilailleen erilaiset seksuaali-identiteetit. Nuorison mielestä joka tilanteeseen sopivat sanat: vitun homo. On työyhteisöjä, joiden kahvipöytäkeskusteluissa ei ehkä kannata mainita olevansa homo. Eikä niissä kahvipöydissä ole välttämättä kivaa istua kuuntelemassa muka-hauskaa herjanheittoa.

Viime aikoina monessa eri lehdessä, kolumnissa, nettikirjoituksessa ja blogissa on tätä teemaa käyty läpi - joidenkin mielestä jopa kyllästymiseen saakka. Minulla ei varmaankaan ole tuotavana mitään uutta näkökulmaa aiheeseen.

Äitinä joutuu - tai saa - miettiä asioita aina siltä kantilta, että kuinka omille lapsilleen voisi taata hyvän elämän. Homoja syntyy heteroperheisiinkin. Miltä se tuntuisi minusta äitinä, jos joku lapsistani kuuluisikin johonkin seksuaalivähemmistöön? Ja jos itse olisinkin asian kanssa sinut, niin ovatko muut? Olisiko lapsi itse?

Meiltä puuttuu tutkimustietoa, suomalaista tutkimustietoa ja kokemustietoakin siitä, millaisena perheet, vanhemmat ja lapset kokevat oman perheenjäsenensä seksuaali-identiteetin silloin, jos se on vähemmistön identiteetti. Siitä kokemustiedosta ei ainakaan puhuta.

Tasa-arvoinen avioliittolaki ei uhkaa hyvää, varmaa heteroavioliittoa. Jos uhkaa, vika on silloin siinä heteroavioliitossa.

Homoähkyn valtaamat ihmiset voivat toki ohittaa kaikki homouutiset. Asia lienee pinnalla niin kauan, kunnes seksuaalivähemmistöistä on tullut tavallista arkea meille heteroille. Niin, että homoparin ovikelloa soittaessa ei tarvitse asettaa käyttäytymisohjeita itselleen.