Homoähky.

Kyllähän minä nyt toki homoja tiesin. Antonio Flores, Niko Saarinen, Adam Lambert ja sitten sieltä lähikaupan kassalta ihan varmasti se yksi tyyppi. Tyttöjen kanssa aina tuli säännöllisesti huokailtua, miten ihania ne homot ovat. Facebookissakin piti peukuttaa jokaikistä homouutista.

Se oli sellainen kylmä, luminen helmikuun päivä, kun sitten heteropariskuntana soitimme homopariskunnan ovikelloa. Sanoin miehelleni, että nyt olet sitten ihan normaalisti. Että nyt olisi tärkeintä olla ihan luonnollinen, ja pitäisi olla muutenkin ihan kuin ei oltaisikaan.
Olin niin varautunut siihen, että siellä olisi se sisustus ollut suoraan, kuin Paanasen Markolta. Ruusut maljakossa, servetit sävysävyyn, katkaraputäytteiset croisantit ja skumppa jäähtymässä. Homokotiinhan tässä oltiin herran jestas menossa.
No. Koti olikin ihan normikoti - mitä ikinä se tarkoittaakaan. Siwasta oli kuulemma pikaisesti haettu donitseja, ja ihan tavallisella kahvinkeittimellä keitettiin kahvit. Ja kyllä me minusta kovasti oltiin ihan normaalisti, ja ennen kaikkea niin, kuin ei oltaisikaan.
Meillä ainakin oli ihan tosi kivaa, ja juttua riitti laidasta laitaan. Parhaiten mieleeni jäi, kun sanoin Päivi Räsäsen olevan väärässä siinä, että homoudesta koituisi tunne-elämän kipua. Että kyllä sitä tunne-elämän kipua tuppaa olemaan heteroillakin. Ja se homo totesi siihen, että mitä, eikö se olekaan homojen yksinoikeus.

No, nyt vakavoidutaan. Homoähky on vallannut Suomen. Niitä homoja tulee joka tuutista. Aina, kun avaat netin, television tai lehden, niin siellä niitä homoja on. Joku suutelukampanjakin piti ihan järjestämällä järjestää. Arhinmäen Paavokin häpäisi meidät, kun liehutti sateenkaarilippua urheilutapahtumassa. Niin että kyllä tämä homostelu saisi jo riittää. Emmehän me heterotkaan joka käänteessä toitota, että kylläpä me nyt olemme sitten heteroita. Ja täytyyhän sitä perinteistä parisuhde- ja perhemallia puolustaa! Kohta muuten toteutuu se kauhuskenaario: voi naida vaikka lampaan. Ja kuka niitä lapsiraukkojakaan ajattelee? Touhutkoon miehet makuuhuoneissaan, mitä touhuavat. Kunhan pysyvät siellä makuuhuoneissaan.

Homous on varmasti muotia nyt, kun ensimmäisen kerran se saa olla sitä. Historia, vieläpä lähihistoria kertoo karua kieltään: vuoteen 1971 homoseksuaalisuus oli rikos, ja vuoteen 1981 se oli sairaus. Jos nuori homo halusi löytää omille tunteilleen jonkin termin, sanan, se löytyi tautiluokituksesta. 1990-luvulta muistan oman terveydentiedon tuntini, kun asia kuitattiin opettajan taholta näin: "Homot homoilee keskenään ja niille bi-seksuaaleille sitten kelpaa kaikki."
En rohkenisi vannoa, että asenteissa olisi vielä läpimurtoa saatu aikaiseksi. Yhä vieläkin on opettajasta kiinni, kuinka hän selittää oppilailleen erilaiset seksuaali-identiteetit. Nuorison mielestä joka tilanteeseen sopivat sanat: vitun homo. On työyhteisöjä, joiden kahvipöytäkeskusteluissa ei ehkä kannata mainita olevansa homo. Eikä niissä kahvipöydissä ole välttämättä kivaa istua kuuntelemassa muka-hauskaa herjanheittoa.

Viime aikoina monessa eri lehdessä, kolumnissa, nettikirjoituksessa ja blogissa on tätä teemaa käyty läpi - joidenkin mielestä jopa kyllästymiseen saakka. Minulla ei varmaankaan ole tuotavana mitään uutta näkökulmaa aiheeseen.

Äitinä joutuu - tai saa - miettiä asioita aina siltä kantilta, että kuinka omille lapsilleen voisi taata hyvän elämän. Homoja syntyy heteroperheisiinkin. Miltä se tuntuisi minusta äitinä, jos joku lapsistani kuuluisikin johonkin seksuaalivähemmistöön? Ja jos itse olisinkin asian kanssa sinut, niin ovatko muut? Olisiko lapsi itse?

Meiltä puuttuu tutkimustietoa, suomalaista tutkimustietoa ja kokemustietoakin siitä, millaisena perheet, vanhemmat ja lapset kokevat oman perheenjäsenensä seksuaali-identiteetin silloin, jos se on vähemmistön identiteetti. Siitä kokemustiedosta ei ainakaan puhuta.

Tasa-arvoinen avioliittolaki ei uhkaa hyvää, varmaa heteroavioliittoa. Jos uhkaa, vika on silloin siinä heteroavioliitossa.

Homoähkyn valtaamat ihmiset voivat toki ohittaa kaikki homouutiset. Asia lienee pinnalla niin kauan, kunnes seksuaalivähemmistöistä on tullut tavallista arkea meille heteroille. Niin, että homoparin ovikelloa soittaessa ei tarvitse asettaa käyttäytymisohjeita itselleen.