Kyllä minä sen muistan. Olin alle kaksivuotias, kun makasin sellaisessa sairaalan pinnasängyssä. Pienet käteni oli sidottuina sängynlaitoihin. Nieluun koski. Itkin äitiä ja isiä.
Myöhemmin näille muistikuvilleni eräs psykologi tuhahti naurellen. Lapsen ensimmäiset, pysyvät muistot vaativat vähintään kolmen vuoden iän. Kaikki ennen sitä perustuu vain siihen, mitä sinulle on kerrottu. Ja sitten olet vain nähnyt jotain painajaista, jolla ruokit tätä ns. muistoasi.
Blaah, blaah. Ei minulle mitään kerrottu. Tiesin toki jo pienestä pitäen, että synnyin suulakihalkiolapsena, ja halkio korjattiin Helsingissä sairaalassa. Mutta kukaan ei koskaan - syistä joita en halua tässä eritellä - kertonut minulle, että käteni sidottiin kiinni. Tämän sain selville vasta myöhemmin, aikuisiällä, kun ryhdyin tätä muistojälkeäni selvittämään. Silloin sidottiin halkiokorjatun lapsen kädet kiinni, ettei hän koskettelisi leikkaushaavaa käsillään.
En minä sitä sano, että siitä se ensimmäinen kokemus toiseuden tunteesta olisi syntynyt. Ehkä siitä jäi jokin pieni häivähdys sieluun; yksinäisyydestä, avuttomuudesta, kajoamisesta. Kajoamisesta, vaikka tarkoitus olikin hyvä.
Kaiketi ne varhaislapsuuden leikkikenttäkokemukset, hiekkalaatikkokokemukset, eskarikokemukset ja sen jälkeen koulumaailmakokemukset vahvistivat sitä toiseuden tunnetta. Tai ehkä annoin niiden vahvistaa. Koska ehkä se oli niin kirjoitettu minuun: toiseuden tunne.
Sitä ei varmastikaan ymmärrä sellainen, joka on aina kokenut kuuluvansa joukkoon. Tai joka ei ole aina kokenut kuuluvansa, mutta on saanut jostain itsetuntoa, korjaavia kokemuksia tai eväitä sille, että on myöhemmin saanut kokea kuuluvansa joukkkoon. Tai sitten on sellaisia, jotka eivät kuulu, eivätkä haluakaan kuulua; he löytävät paikkansa jotenkin toisin. He saavat jonkin diagnoosin, ja heillä on oikeasti sen kanssa ihan hauskaa. Tai sitten he liittyvät Greenpeaceen, jonka jälkeen on niin vahva, että aivan sama. Tai he pääsevät muusikoiksi, taiteilijoiksi, näyttelijöiksi. Edelleen aivan sama - paitsi, että siten tienaa myöskin.
Sitten on niitä, että vaikka kuinka joku sanoisi, joku toteaisi, joku ottaisi mukaan, joku hymyilisi, joku kutsuisi, joku kehuisi, vaikka kuinka joku tekisi mitä, se toiseuden tunne ei katoa. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että tällaisissa tapauksissa se toiseuden tunne haluaa ihmisten joukkoon. Haluaa olla hyväksytty. Saattaa olla porukan humoristi, empaattinen, herkkis tai hullunrohkea. Häntä saatetaan pitää itsevarmana, häntä saatetaan ihailla - tai mikä pahinta - suhtautua neutraalisti. Ei, ei sentään. Ei neutraalisti.
Se on pohjaton kuilu, eikä sitä kukaan tiedä paremmin, kuin toiseuden tunteen kumppani, sisarukset tai läheiset ystävät. Ja tietysti se toiseuden tunne itse.
Juha Tapio kuvailee ehkä kaikista parhaiten ja kauniimmin toiseuden tunteen. Sitä hän ei ehkä tosin ajatellut, kun hän kirjoitti seuraavan laulunsa:
Haihtunut on aamukaste nousuun auringon
Hereillä jo linnut, puut ja pihanurmi on
Kämmeneeni kerään hiuksiaan ja palmikoin
Niin hellästi ja taitavasti kuin sen tehdä voin...
Hän hiljaisuutta kantaa, sanatonta huntuaan
Syntymästään saakka, toinen tosi katseessaan
Joskus, niin kuin nytkin, aivan kuin hän tässä ois
Silmänräpäyksen ja kääntyy taas jonnekin ja pois...
Illan lämmössä hän istuu avoimella ikkunalla
Keinuu hiljaa, kaukaisuuteen katsoo laulamalla
Sanattoman laulun niin kuin toiseen maailmaan
Josta saapunut hän tänne, hetkeksi on vaan
Aurinko ei laske, ei laske milloinkaan...
Säälimättä surmaa syksy kesän lyhyen
Saapuu kevyt lumi hellästi sen peitellen
Aamu jokainen, jonka kanssaan nähdä saan
Ja niiden kirkkaus soi kiitosta, kiitosta soi vaan...
Illan lämmössä hän istuu avoimella ikkunalla
Keinuu hiljaa, kaukaisuuteen katsoo laulamalla
Sanattoman laulun niin kuin toiseen maailmaan
Josta saapunut hän tänne, hetkeksi on vaan
Aurinko ei laske, ei laske milloinkaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti