Sen piti olla aivan tavallinen tapaaminen. Kohdataan. Nähdään. Kirjastossa, museossa, S-Marketissa, Siwassa, koulun pihassa, viinilasin äärellä. Kysytään kuulumiset, kerrotaan kuulumiset. No, tiedäthän sinä. Töissä vähän rankkaa. Juu, olen kuullut, että se jätti miehensä. Ei, en katsonut Idolsia, mutta BB-taloa senkin edestä. Joo, lapset nyt ovat olleet, mitä ovat. Arkea, perusarkea. Kävin pari kertaa pilateksessa ja käsityökerhossa, jätin sitten kesken. Kun on kaikki niin kamalan rankkaa.
Se tavallinen tapaaminen.
"Minä olen saanut huonoja uutisia", sinä aloitit.
Kyllä minä jo vähän tavallaan arvaan. Noin sanotaan silloin, kun...on kyse jostakin muusta, kuin lomautuksesta. Tai eläkeputkeen pääsemisestä.
Salamana se kaikki välähtää mielessäni. Kuulen ambulanssin hälytysäänen - kuka minun rakkaistani? Luen lehdestä kuolinilmoituksen - vainaja voisi olla ikäiseni. Valvon yöllä, kun uni ei tule - miettien ja peläten, että jos seuraavassa lehden lööpissä on minun mieheni, minun lapseni katoamisilmoitus. Jos jotain käy? Entä, jos jotain käy? Kuka antaa anteeksi kaiken nurkumiseni, valittamiseni, suuttumiseni?
Onneksi on se arki. Muutenhan olisin tullut hulluksi jo ajat sitten. Joskus on ilahduttavan ihanaa elää pienessä kuplassaan.
Minä en tiedä, mitä minä sanoisin sinulle. Sanon sen ääneen, ja alan itkemään. En tiedä, mitä sinä haluaisit; sanoja, tsemppaamista, hiljaisuutta, mitä?
Mitä minä ajattelisin ja tekisin sinun asemassasi? Saisinko jostain ihan hurjasti taistelutahtoa, luottaisin huomiseen? Leipoisinko pakastimet täyteen, puhuisin vaihtoehdoista avoimesti? Jaksaisiko minua enää naurattaa toisten kommellukset ja vitsit? Haluaisinko olla minä, vai se huono uutinen? Tulisiko minua kohdella omana itsenäni, huonona uutisena, vai omana itsenäni, jolla on huonoja uutisia?
Jokainenhan meistä on omanlaisensa. Minä kuulun itkijänaisiin - tosin sen puolen paljastan aika harvoille. En ole tsemppaajatyyppiä ollenkaan. Mutta kaiketi itkijänaisellekin on paikkansa?
Tämä ei ole siis saattohoitohoitajan kirjoitus. Tätä ei ole kirjoitettu mistään ammatillisesta näkökulmasta. Tämä ei ole vaimon, äidin, tyttären, ystävän kirjoitus. Tämä on sellaisen ihmisen kirjoitus, joka on jäänyt sanoja vaille vaikeassa tilanteessa, eikä haluaisi ajatella omalle kohdalleen samaa. Mutta kun se ei mee pois.
"Ilta lyö huoneeseen auringonlaskun.
Teepannu herättää äänellä sun.
Ei haihdu kuvasi pois.
Taivas kumartuu kattojen ylle.
Lammikoissa täysikuu, jalat mua vie,
Ja kasvot vieraat taas susta muistuttaa.
Kuulen sanasi taas, sydän pysähtyy.
Se ei mee pois,
Puistoissa ja katujen kulmilla.
Se ei mee pois,
Museoissa ja kirjakaupoissa.
Ei mee pois,
Kuljin kanssasi katuja pitkin,
Suutelin ilmaa ja yksin itkin.
Viinilasi lämmittää. Puheensorinaa,
Antaa sen selittää. Sanat katoaa,
Ja kasvot vieraat taas susta muistuttaa.
Kuulen sanasi taas, sydän pysähtyy.
Se ei mee pois,
Ei haihdu kuvasi pois.
Se ei mee pois,
Kuulen sanasi taas.
Ei mee pois,
Kuljin kanssasi katuja pitkin,
Suutelin ilmaa ja yksin itkin.
Kasvot vieraat taas susta muistuttaa.
Kuulen sanasi taas, sydän pysähtyy."
Ps. En ole koskaan voinut sietää tätä laulua. Eikä sen pointti ole varmasti vieläkään avautunut minulle. Mutta se ajatus - kuolema - ei mee pois. Tai menee se joskus. Tai ainakaan siitä ei puhu kenellekään. Pitää sisällään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti